NOVELLI: Ja niin minä taas haistelen syksyn tuulia, tuhansia ja taas tuhansia eri tuoksuja, muistoja. Se oli loppukesää, kun vuosi sitten kohdattiin, se oli erilaista, uutta ja jännittävää, enkä voinut muuta kuin antaa tunteen viedä. Olin kyllä juuri päässyt sanomasta kaikille, etten täältä vieraalta paikkakunnalta, kaukaa kotoa, ota itselleni minkäänlaista rakkautta. Vaikka olisihan se hauskaa, minulla olisi aina vedenpitävä syy palata tähän idylliseen pieneen kylään, jota rakastan. Mutta miten kestäisin välimatkan?
Kun sain tämän ajatuksen loppuun, käännyin ja siinä sinä olit, tulit ja varastit sen, minkä juuri lupasin säästää jollekin toiselle, joka asuisi lähempänä. Sydämeni.

Ja nyt siitä on jo vuosi, siitä romanttisesta illasta, kun tanssittiin hitaan musiikin tahdissa puolelta toiselle hellästi keinuen. Nojasin koko painollani sinua vasten, koska pelkäsin jalkojeni pettävän millä hetkellä tahansa. Ja niin tapahtuikin, sinä otit minut vielä vähän lähemmäs itseäsi, kiedoit kätesi tiukasti vyötärölleni ja suutelit. Pitkään ja hellästi samettiset huulesi koskettivat omiani, ikuisuuden. Silloin meitä oli siinä vain kaksi, vain me kaksi, valojen ja varjojen leikkiessä villisti ympärillä.
Lopulta jalkani todella pettivät, jos et olisi pitänyt minusta kiinni sillä tavalla, olisin tipahtanut polvilleni.
Ja kun sinä autoit minut takaisin jaloilleni, hymyilit hiljaa ja painoit minut sydäntäsi vasten, silloin tiesin että olisin sinun.

Löydän syksyn tuulesta muistot yhä uudelleen, kuin aikaa ei olisi kulunut lainkaan. Muistan sen torstai-illan tuoksun, kun satoi vettä ja nurmi oli märkä, kun ilmassa leijui lupaus syksystä.
Kun sinä yönä en saanut unta, vaan valvoin aina aamuun asti odottaen perjantaita ja sitä, kun saan taas matkustaa luoksesi. Aivan kuten joka perjantai.
Muistan, miten jännitin, miten minua hermostutti, enkä ollut edes varma haluatko tavata minua viikonloppuna. Silti lähdin, pistin joka kerta pienen omaisuuden siihen, että saisin mahdollisuuden nähdä sinusta edes vilahduksen. Ja sinä kuitenkin kirjoitit minulle viestin, kuten aina. Haluaisit tavata.
Joka kerta, kun puhelin piippasi taskun pohjalla viestin merkiksi, sydämeni jätti kaksi tahtia lyömättä. Se tuotti paljon työtä pitää itseni kasassa, kiljumasta onnesta täyteen ahdetusta pitkänmatkan linja-autossa.

Sitten muistan ne torstait, kun tiesin meidän tapaavan seuraavana päivänä, tiesin, että saan illan hämärtyessä käpertyä viereesi. Haistella huumaavaa tuoksua iholtasi, humaltua seurastasi, kosketuksestasi, sinusta. Tiesin, että hakisit minut asemalta, veisit kotiisi ja minäkin olisin silloin kotona.
Muistan, kuinka perjantaiaamuisin laskin tunteja, paljonko enää joutuisin odottamaan. Kahdentoista tunnin kuluttua olisin jo luonasi... Kymmenen tunnin kuluttua olisin luonasi... Enää neljä tuntia...
Ja viimein ne loputtomilta tuntuneet tunnit olivat loppussa, kun tiesin, että sinä tulisit hakemaan minut hetkenä minä hyvänsä. Minä odotin, sinä tulit ja olin taas suunniltani onnesta.

Muistan myös ne pitkät syksyiset viikot, kun maanantai ei loppunut koskaan ja kun tiistai oli yhtä tuskan kanssa. Keskiviikkona tunsin toivon perjantaista, ajattelin sinua, vahvoja käsivarsiasi ympärilläni, kättäsi reidelläni, sormiasi hiuksissani, niskassani.. Pehmeät huulesi kaikkialla suukotellen helliä suudelmia pitkin kasvoja, kaulaa. Kiihkeää katsettasi illan sinisessä valoissa, kuumaa hengitystäsi kaulalla, niskassa ja raskasta huokausta korvani takana. Vatsassani lepattelivat suuret, kauniin väriset perhoset, ja tiesin perjantain tulevan.
Torstai-iltana en saanut unta, haaveilin sinusta, meistä, yhteisestä ajastamme ja siitä, miten vielä joku päivä minun ei tarvitsisi enää odottaa viikonloppua päästäkseni vierellesi.

Rakastan sinua. Ja paljon rakastankin.

Sitten tuli kevät, kesä ja sain olla kanssasi. Olimme selvinneet koko pitkän talven, läpi tuiskujen ja pakkasten. Me olimme edelleen olemassa, yhdessä, melkein ehjinä.
Rakastin sinua niin kuin sinä rakastit minua, niin kuin ihminen rakastaa toista, enemmän kuin mitään muuta tässä maailmassa. Tämän vuoden aikana olen oppinut sinulta, rakkaani, niin kovin paljon. Itsestäni, sinusta, arvoista, meistä.
Olen oppinut antamaan anteeksi, itselleni, sinulle, muille. Olen oppinut valitsemaan sanojani tarkemmin, harkitsemaan tekojani pidempään ja oppinut uusia tapoja toimia erilaisissa tilanteissa. Olen oppinut elämään muutenkin, kuin vain itselleni, oppinut elämään meille.
Olen oppinut arvostamaan muiden lisäksi itseäni, kunnioittamaan myös omia arvojani. Olen oppinut myös arvostamaan erilaisia mielipiteitä, olen oppinut riitelemään kanssasi reilummin.
Tiedän, että sinuun voin luottaa kuin kallioon, sinulle voin kertoa ajatukseni, huoleni, suruni, jakaa kaiken kanssasi ja sinä kannata taakastani puolet. Niin kuin minä sinun.
Toisiamme kannatellen me jaksamme vielä tämän vuoden, muistoja haistellen, uusia muistoja luoden. Huolehdimme toinen toisistamme, rakastamme ja pidämme hyvänä. Olemme, elämme yhdessä.

Minä tulen muistamaan nämä syksyt, ne viikonloput ja kaiken tulevan lopun ikäni, vanhana voin muistella kaikkea tätä hymyssä suin keinuessani viereisessä kiikkutuolissa. Tulen muistamaan sen, miten onnellinen olinkaan kanssasi, miten sateessa linja-autoa odotellessakin hymyilytti, väkisin.

Ja niin kuin sinä kerran minulle iltahämärissä sanoit, meidän liittomme on vain sinettiä vaille valmis. Rakastan sinua.

Romanssi